Pari vuoskymmentä sitten elin pitkässä parisuhteessa, jossa vastapuolen suhtautuminen kaikkeen oli negatiivisen varovainen. Oli aivan sama, ehdotinko viikonloppureissua tai noutokiinalaista, vastaus oli aina ensin ”ei”. Kyllä hän usein lämpeni ehdotuksilleni ajan kanssa, mutta minä opin varovaiseksi sen kanssa, mistä annoin itselleni luvan innostua.

Asuimme minun omistamassani asunnossa, ja sain kuulla halveksivia kommentteja siitä, että tulin parempiosaisesta perheestä kuin hän. Sain usein kuulla olevani “rikkaitten penikka”. Hänen rahatarinansa oli täynnä ulkopuolisia syyllisiä ja rahapuhe keskittyi voivotteluun. Tsemppasin hänet yliopistoon, jotta hän saisi kokea paremman taloudellisen tilanteen kuin lapsuudenperheensä, mutta myöhemmin sain kuulla, että väärin tsempattu.

Ei puhettakaan, että olisin tuossa ilmapiirissä pystynyt toteuttamaan niitä asioita, joita olen viimeisen kymmenen vuoden aikana toteuttanut. Kerrattakoon: viitisentoista sijoitusasuntoa, neljän tunnin työpäivä ja parin tonnin nettokuukausitulot asunnoista. Puolison kanssa yhteiset taloudelliset tavoitteet, joiden päämääränä on vapaa elämä.

”Se on ankkuri, se ei liikahda”

Muutama viikko sitten lounastin ”Elsin” (nimi muutettu) kanssa. Olemme molemmat toimeenpanevia ”just do it” -naisia, joilla on ideoita vaikka muille jakaa. Yhteisillä lounaillamme puhumme toistemme suuhun ja nyökyttelemme niskat kipeinä asunnoille, työelämälle ja remonteille. Elsi on vaurastunut tekemällä remontteja omiin koteihinsa ja hänellä on laaja tietämys asuntomarkkinasta. Inspiroivaa seuraa, siis!

Nyt Elsi oli ostanut asunnon itselleen ja lapsilleen. Näppäränä naisena hakenut lainan ilman kumppania ja löytänyt asunnon vieläpä reilusti alle markkinahinnan, suunnitellut kustannustehokkaan, mutta upean remontin. Elsin miesystävä oli kuitenkin selvästi hiukan närkästynyt hankinnasta. Elsi oli aiemmin väläyttänyt ajatusta yhteisestä asumisesta, mutta mies ei ollut ottanut siihen kantaa. Elsi oli siis pistänyt tuulemaan, ja nyt mies ei ollut kuvioon tyytyväinen. ”Se on ankkuri. Se ei saatana liikahda”, Elsi sanoi miehestä, ja elämäni kelautui pari vuosikymmentä taaksepäin. Jjep, tiedän mistä puhut, sis.

Kannusta toista, aina!

Saimme aikaan polveilevan keskustelun ankkureista. Me suomalaiset tykkäämme viljellä retoriikkaa, jossa toinen on parisuhteessa se ”maadoittava voima”, kun taas se, joka maalailee isommalla pensselillä ja uskaltaa innostua, on “semmoinen haihattelija”. Pidämme järkevänä nimenomaan sitä harkitsevaa ja vatuloivaa tyyppiä. ”Se on se järjen ääni”, me sanomme. Jälkikäteen ehkä muistelemme asioita, joita ei tapahtunut ja tilaisuuksia, joihin ei tartuttu ja toteamme, että varmaan se olisi mennyt pieleen kuitenkin. Että hyvä, ettei tapahtunut.

Bullshit, sanon minä! Jarruttaja, epäilijä ja ein hokija ei ole mitään muuta kuin pallo jalassa toisen unelmien ja vaurastumispyrkimysten tiellä, jos hän onnistuu epäilyillään ja omilla peloillaan myrkyttämään toisenkin mielen – ja valitettavan usein onnistuu. Mehän tiedämme kyllä, että lähipiiri vaikuttaa ajatuksiimme ja sitä kautta tekoihimme todella paljon.

Jos itsellä ei ole kanttia lähteä mukaan toisen ideoihin, on parempi pysytellä hiljaa ja parisuhteen vastavuoroisuuden nimissä edes pienesti kannustaa toista –  ei syyllistää häntä siitä, että tämä oikeasti menee, tekee, elää – ja vaurastuu. Kaikki meistä eivät uskalla, mutta onneksi toiset uskaltavat. Onhan myös pariskuntia, joissa varovaisuus on molempien vallitseva luonteenpiirre, ja se on aivan ookoo.

Ymmärrän, että se, että olemme ihmisinä erilaisia, aiheuttaa joskus hankaluutta ihmissuhteissa. Kunpa vain olisin itse tajunnut jo vuosia, vuosia aiemmin, että jos toinen saa jatkuvasti omat ideani ja innostuksen kohteeni vaikuttamaan huonoilta, vika ei todellakaan ole minussa.

P.S. Syyskuussa tiimillämme on jälleen hiukan ruuhkaa, sillä kaksi remonttia on juuri valmistumassa. Tule seuraamaan Instatililleni, millaisia helmiä tällä kertaa kuoriutuu. Mukana myös suosikkisparraajani eli puolisoni.